Kirjoitin tänne tasan kaksi viikkoa sitten postauksen, jossa kerroin muuttaneeni kimppakämppään. Nyt, 14 päivää myöhemmin, olen ”koditon”.
Mitä tapahtui?

Elämä tapahtui. Elämä, täynnä yllätyksiä ja mielenkiintoisia käänteitä. Nyt tätä kirjoittaessani voin sanoa, että rakastan elämää. Rakastan elämän yllätyksellisyyttä, koskaan et voi tietää mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Huominen voi muuttaa elämäsi kokonaan. Jos olisin kirjoittanut tätä viikko takaperin, en olisi ilmaissut tätä tilannetta ihan näin positiiviseen sävyyn.
Kerkesin asua uudessa asunnossani (huoneessani) kokonaiset yhdeksän päivää, kunnes pakkasin kamani ja lähdin. Syy ei ollut kämppätovereissani, ei asumisjärjestelyissä, ei sijainnissa, ei asunnon siisteydessä. Kaikki toimi kuin unelma. Syy oli sisäilma. Sisäilmaongelma. Tuo pippurinen pirulainen, joka ei näyttäydy kuin vasta asuntoon muuttettuaan.

No mitäs nyt sitten?
Irtisanoin huoneeni tasan viikon jälkeen muutosta. Minulla ei ollut varasuunnitelmaa taskussani. Ainoastaan päättäväisyys, että siihen huoneeseen en aio jäädä asumaan. Irtisanomisen jälkeen meni noin neljä tuntia ja minulla oli jo uusi asunto. UPEA asunto, joka vapautuu vasta kuukauden päästä. Hetkinen, kuukauden päästä? No, aionko jäädä vielä kuukaudeksi asumaan sisäilmaongelmat vieraanani? Se oli ensin suunnitelmana. Irtisanoa huone, mutta jäädä sinne asumaan, kunnes pääsen muuttamaan muualle. Irtisanomisen jälkeen nukuin vielä kaksi yötä huoneessani ja toisen yön jälkeen totesin, että ”na aa, no way”. ”Minä lähden täältä tänään”. Hengitys alkoi olla jo raskasta ja vaivaanloisempaa. Väsymys, turhautuminen ja ärtyneisyys oli päivittäin vahvasti läsnä. Kokoaikainen nuha, kokoaikainen päänsärky. Aamulla peilistä katsoi vieraan näköinen mimmi; naamaa koristeli turvotus, silmät matkalla muuratumaan umpeen. Niinpä otin ja lähdin. Olen paljon muuttanut elämäni aikana, mutta nyt taisi olla asumisen lyhytkestoisuuden suhteen ennätys!

Palataan kohtaan jossa kerroin, että jos olisin kirjoittanut tätä viikko sitten, en ehkä olisi käyttänyt sanaa ”rakastan” elämää. Viikko sitten oikea termi olisi ollut lähinnä ”v*ttusaat*nap*erkele”. Näin suomalaisittain. Ajattelen aina kaiken tapahtuvan syystä, kaikella olevan jokin merkitys. Tiesin tässäkin olevan kyse siitä. Välillä kuitenkin kun tapahtuu paljon elämässä ja ihminen kuormittuu, on vaikeampaa pitää niitä positiivisia ajatuksia pinnalla. Ilmiselvästi.
Kahden viikon aikana minulla oli;
Muutto uuteen huoneeseen
Vanhan asunnon lavuaarin vaihtorumba (koska tiputin lavuaariin hajuvesipullon ja marmorilavuaaristani lohkesi pala)
Vanhan asunnon loppusiivous
Tenttejä ja ryhmätöitä koulussa ja toki itse oppitunteja maanantaista perjantaihin
Töitä
Sisäilmaongelman tuoma turhautuminen ja huoli omasta terveydestä
Muutto uudestaan pois juuri sisään muutetusta huoneesta, sen loppusiivous (helppo nakki myönnän),
JA mikä uuvuttavinta.. Seuraavien pelisiirtojeni pohtiminen. Minne vien tavarat? Mistä saan uuden asunnon? Minne muutan ennen kuin pääsen muuttamaan uuteen asuntoon? Ketä ystävää kehtaan vetäistä hihasta ja pyytää yöpaikkaa kouluviikoilla? Perheeni luokse pääsen aina, mutta sekin on 80km suuntaansa koulustani. Missä välissä kerkeän tekemään vanhan asunnon loppusiivouksen päätökseen? Miksi ei 15€ hajuvesipulloni voinut mennä rikki, vaan 500€ maksava lavuaari meni?

Luen tällä hetkellä kirjaa nimeltä ”Tahdonvoiman käyttöohje”, kirjoittanut Frank Martela. Frank kuvailee kirjassaan tahdonvoimamme olevan kuin lihas, joka väsyy käytössä. Meillä ei valitettavasti ole tahdonvoimaa käytettävissä 100% läpi päivän. Esimerkki: Yrität vähentää sokeria. Toimistoonne on tuotu juuri leivottuja suklaakeksejä. Tuoreiden suklaakeksien tuoksu leijailee toimistotiloissa ja huomaat ajoittain tuijottavasi keksejä intensiivisesti. Taistelet työpäivän ajan, ettet nappaa suussa sulavia keksejä suuhusi. Kotiin tullessasi tahdonvoimasi on kulunut. -> Olit aamulla ennen töitä suunnitellut syöväsi päivälliseksi terveellistä papupataa. Nyt tahdonvoimasi ei kuitenkaan enää riitä papupadan valmistamiseen, vaan haluatkin vain jotain helppoa ja nopeaa. Päivälliseksi syötkin 6 paahtoleipää, muroja, kaksi purkkia mansikkarahkaa, banaanin, pähkinäpussin, 8 ruokalusikallista maapähkinävoita, 4 riisikakkua ja pakastimesta löytyneen litran jäätelöpaketin. Hups.
Tahdonvoimasi määrittelee millaisia ratkaisuja teet arjessasi. Mihin sinulla on rahkeita panostaa. Kun sinun on käytettävä paljon tahdonvoimaasi, se väsyy. Sinä väsyt.
Aamulla herätessäni aivoni alkoivat raksuttaa samantien. Janna, minne muutat, mitä teet, missä ajassa, milloinka, mitenkä, koulu, työt… Päivän kääntyessä iltaan, oli tahdonvoimani lievästi sanottuna sanomassa itseään irti.

Tiedättekö mitä tein? Selvisin. Astuin aina askeleen kerrallaan, keskittyen juuri siihen juuri sillä hetkellä. Nopeasti sitä huomaakin, että oletkin jo vienyt tavarat säilöön vanhempiesi luokse. Olet hommannut uuden asunnon, (joka on valehtelematta upein asunto tähän mennessä, jossa olen asunut). Olet vetäissyt ystäviä hihasta ja he ovat ottaneet sinut avosylin vastaan. (Arvostan!!) Sama pätee perheeseen, pääset viettämään laatuaikaa perheen kesken päästen katettuun ruokapöytään… (Siitä EI voi valittaa). Olet tehnyt loppusiivouksen molempiin kohteisiin. Tajusit, että pudonnut hajuvesipullo olisi voinut olla 250€ maksava hajuvetesi ja rikki olisi voinut mennä hajuvesi JA lavuaari. Voisi mennä huonomminkin…

Olen tällä hetkellä Harri Gustafsbergin & Teemu Karppisen NEXT LEVEL – valmennuksessa. Siinä Harri puhuu upeasti siitä, että kun joku tunne tulee, kohtaa se. Anna sen tulla. Käsittele se. Sitten anna sen mennä. Otin neuvosta vaarin, annoin negatiivisten tunteiden tulla, käsittelin ne ja sitten päätin, että on aika jatkaa matkaa. Minun kohdallani tunteiden käsittelyyn suurimman avun saan tunteideni kirjoittamisesta ylös. Näin saan ne pois mielestäni ja paperilla niitä on helpompi tarkastella.

Kuten sanottua, elämä yllättää. Risuilla ja ruusuilla. Asiat eivät aina mene kuten haluaisit tai toivoisit niiden menevän. Mitä voit tehdä asialle? Voit itse päättää suhtautumisesi. Nämä viimeiset pari viikkoa olen kulkenut kuvainnollisesti eteenpäin polkupyörällä puhjenneella renkaalla, keskellä sademetsää ilman vaatteita, itikoiden päivällisenä. Eli rankahkoa on ollut. Mutta silti jokainen aamu olen herännyt kiitollisena. Jokainen ilta olen mennyt kiitollisena nukkumaan. Olen oivaltanut vieläkin syvemmin, että miten onnekas olen kuuluessani juuri tähän perheeseen ja omaavani juuri nämä upeaakin upeammat ystävät. Olen taas kehittänyt itseäni lisää, kohdannut haasteita ja voittanut ne. Olen taas astetta vahvempi psyykkisesti, (ja fyysisesti; muutossa sitä aina tajuaakin miten paljon tavaraa omistaa ja miten monta askelta tulee ravatessaan edestakaisin kolmanteen kerrokseen hissittömässä talossa).

Sitä p*skaa lentää tuulettimeen, halusit tai et. Opettele tuntemaan itsesi, opettele olemaan kiinnostunut kohtaamaan tunteesi ja oppimaan niistä. Itsetuntemus ei ole pikajuoksu, vaan maraton. Kuitenkin jokainen askel eteenpäin on askel miellyttävämpään elämään. Itsetuntemus mahdollistaa sen, että tunnistat paremmin mistä tietyt tunteesi johtuvat ja miten pystyt paremmin hallitsemaan omia tunteitasi. Itsetuntemukseen panostaminen on ollut elämässäni yksi suurimpia käännekohtia itseni kehittämisessä.

Summa summarum: Avainnipustani puuttuvat avaimet. Mukanani kulkee matkalaukku, ei Thaimaan lämpöön, vaan ystävieni lämpimiin koteihin. Koulusta pääsemmekin jo pian lomalle (enää kaksi päivää koulua jäljellä), joten pystyn ongelmitta oleilemaan vanhempieni luona. Uuden asunnon avaimet saan todennäköisesti joulun aikoihin. Olen onnellinen. Olen kiitollinen. Olen syönyt isäni suklaavarastot (ei hätää, ostan kyllä lisää) ja noin viiden joulun edestä joulutorttuja. Kaikki on siis hyvin. Todella hyvin.