Kello oli 21:23. Kävelin iltavuoroni jälkeen kotiin. Kuulokkeissani pauhasi Whitesnaken klassikko ”Here I go again”.
Tuttu kävelyreittini kulkee pienehkön lammen ohitse. Tähän aikaan vuodesta ja tähän aikaan päivästä voi nähdä, kun aurinko hiljalleen laskee lammen taakse. Näky on upea. Koko taivas maalautuu oranssin ja keltaisen sekoituksiin, heijastaen lammenkin samaan sävyyn.

Lammen edessä on penkki. On hyvinkin tavanomaista, että penkillä istuu joku ihastelemassa päivän päättymistä mitä kauneimmalla tavalla. Tälläkin kertaa penkillä istui joku. Olen yleensä hyvin keskittynyt omiin ajatuksiini kiitäessäni iltavuorosta kotiini. Tällä kertaa jokin sai minut kuitenkin hidastamaan. Näin jo hieman kauempaa, että penkillä oleva henkilö piteli päätään käsiensä varassa, kasvot kohti maata painautuneena. Hidastin askeliani ja laitoin musiikkia hiljemmälle. Kallistin hieman päätäni ja kutristin kulmiani kävellessäni lähemmäs penkillä istuvaa tuntematonta. Olin jo melkein hänen kohdallaan, kun hän säpsähtäen nosti katseensa minuun. Hetkeksi maailma pysähtyi. Minä pysähdyin. Hänen katseensa pysähtyi silmiini. Hänen silmänsä olivat kostuneet kyynelistä. Poskille virranneet kyyneleet olivat luoneet itselleen uraa, jota pitkin kyynelet kulkivat ja lopulta tiputtautuivat kohti maata. Näin hänen silmistään puhumattoman kokemuksen.

Otin kuulokkeet korvistani ja astuin lähemmäs. Heitin reppuni olkapäältäni ja kysyin; ”voinko istua tähän?”. Hän katsoi minua ensin hetken pidempään, jonka jälkeen nyökytti päätään. Hän käänsi katseensa pois minusta, kohti auringon maalaamaa lampea. Vaikka näkymä oli upea, hän laittoi mieluummin silmänsä kiinni. Istuimme hiljaa penkillä. Ainoastaan kesäillasta nauttivien lintujen kaunis laulu kuului jostain kauempaa. En tiedä mitä sanoisin. En tiedä miksi jäin istumaan penkille. Jokin sai minut vain jäämään tähän, mitään sen enempää ajattelematta. Ja nyt istun tässä. Tuppisuuna. Pitäisikö minun sanoa jotakin? En kerennyt pyörittää ajatusta päässäni sen kauempaa, kun hän sanoi; ”Miksi yhtenä päivänä meillä on harmaa taivas, joka itkee itsensä uneen, ja toisena päivänä meillä on oranssi taivas, joka häikäisee kauneudellaan? Käänsin katseeni häneen, hänen silmänsä olivat kiinnittyneet auringonlaskun värjäämään taivaaseen. ”Entä jos harmaa taivas ei itkekään, vaan ruokkii maatamme? Se, miltä asiat näyttävät, ei välttämättä ole sitä mitä ne tarkoittavat. Jos meillä ei olisi taivasta, joka siunaisi maatamme vedellä, ei meillä moni kukkakaan kukkisi”, kuiskasin hellästi.
Hän käänsi katseensa minuun. Hänen ilmeensä oli hieman hämmentynyt. ”Olet oikeassa”, hän sanoi. Hän käänsi katseensa takaisin kohti taivasta ja jatkoi: ”Minä unohdan välillä, että asiat jotka tapahtuvat, eivät tapahdu minulle – ne tapahtuvat minua varten. Kuten sateinen taivas ei tapahdu maalle, vaan se tapahtuu maata varten”. Hän laittoi silmänsä kiinni, hengähti syvään ja kertoi: ”Tänään on vuosipäivä, kun minulla todettiin rintasyöpä. Se saatiin leikattua ja kaikki on nyt sen osalta vakaata. Se kuitenkin teki minulle jotain. Se järisytti maailmani, ei vain hetkeksi, vaan lopullisesti. Mikään ei tunnu enää samalta kuin ennen diagnoosiani. Kaikki ne ajatukset, kaikki ne pelot, kaikki se suru… Se otti minusta silloin vallan. En tiennyt enää kuka olin. Menetin itseni”. Hänen äänensä alkoi väristä ja hän piti hetken taukoa. ”Pahimman taisteluni olen taistellut omien ajatusteni kanssa. Kun mikään ei oikein tunnu enää miltään ja ajatukset saavat uskomaan, että peli on menetetty. Silloin on kaksi vaihtoehtoa – joko annat ajatuksillesi vallan ja astut mustaan aukkoon tai otat vallan itsellesi. Muutat ajatuksiasi. Ainoa, joka pystyy vaikuttamaan sinun ajatuksiisi, olet sinä itse”.

Huomasin hänen ryhtinsä hieman suoristuvan. Hän katsoi minua kyynelistä kostuneilla silmillään. Silmämme olivat lukkiutuneet toisiinsa, kun hän jatkoi: ”Muistan maanneeni sairaalavuoteessani. Olin turta ja tyhjä, lähellä luovuttamista. Silloin muistan kääntäneeni katseeni vuoteeni vieressä olevaan ikkunaan. Näin ikkunasta tulipunaisen taivaan. Nousin istumaan sänkyni laidalle ja näin auringon laskevan pitkällä horisontissa. Se maalasi koko taivaan punaisen sävyin, kuin taivas olisi tanssinut ruusun terälehdillä. Muistan katsoneeni tuota näkyä haltioituneena. Se sai minut ajattelemaan… Jos eilisen harmaa taivas voi tänään näyttää tuolta, mikä vaan voi olla erilailla huomenna. Siinä hetkessä päätin, etten anna toivottomien ajatusteni vetää minua mukanaan. Tajusin, että huominen päivä voi olla yksi kauneimpia päiviä elämässäni, jos annan siihen mahdollisuuden”.

Mikään ei tunnu enää samalta kuin ennen diagnoosia, koska nyt hän näkee kauneutta tässä hetkessä ja uusia mahdollisuuksia huomisessa. Diagnoosi säikäytti, mutta se myös opetti. Se opetti ottamaan ajatuksistaan vallan, ennen kuin ajatukset ottavat vallan sinusta.
”Itken, koska olen helpottunut. Ilman tätä kokemusta en olisi varmaan koskaan tajunnut avata silmiäni. Nyt olen vapaa. Elämä on kaunis, ja näen sen nyt kirkkaammin kuin koskaan”, hän kuiskasi hymyillen.

Asiat eivät tapahdu meille – ne tapahtuvat meitä varten.