Astuin sisään pimeään huoneeseen. Ainoa valo pilkisti kiinni vedettyjen verhojen raosta. Valo loi minulle polkua peremmälle huoneeseen. Astuin varovasti askel askeleelta kohti valoa. ”Lilja (nimi muutettu), oletko täällä?”, kysyin varovasti. Kuulin kuinka sängyn vanhat laudat narisivat Liljan noustessa istumaan sängynsä reunalle.
”No heippa Lilja!”, sanoin hymyillen. Sain vastaukseksi surullisen nopean katseen, jonka jälkeen Liljan pää painui takaisin harteidensa syvyyksiin. ”Mites meillä täällä tänään menee?”, kysyin pehmeästi. Lilja käänsi katseensa ikkunasta virtaavaan valoon. Hän huokaisi syvään ja painoi hellästi silmänsä kiinni. ”Onko millään enää mitää väliä”, Lilja kysyi miltei kuiskaten. Liljalla oli päällään sama ryppyinen tunika, jota hän oli pitänyt päällään jo pari päivää putkeen. Harmaat hipsuvat olivat painautuneet takaraivosta monien tuntien makaamisen jäljiltä.
Polvistuin Liljan eteen ja otin hänen käsistään hellästi kiinni. Katsoin häntä lempeästi silmiin. Hetkeksi katseemme lukkiutuivat yhteen ja sen hetken ajan tunsin aitoa yhteyttä häneen. Liljan silmistä heijastui suru, huoli, yksinäisyys ja väsymys. Hän käänsi katseensa uudestaan kohti ikkunaa ja kertoi: ”Minä olen niin väsynyt. En jaksa syödä, en jaksa hymyillä, en jaksaisi edes ajatella. Silti minä olen tässä, lukittuna tähän elämään, jossa en tahdo enää elää”. Hän oli hetken hiljaa, huokaisi syvään ja jatkoi: ”Jos voisin, tekisin kaiken toisin. Jos voisin aloittaa kaiken alusta, pistää koko elämäni uusiksi, tekisin sen. Tiedätkö mitä kadun ihan eniten elämässäni? Sitä, etten yrittänyt. Sitä, että elin elämäni muiden mukaan. Olin hyvä tyttö, tein kaiken kuten muut halusivat. Mutta se ei ollut aidosti sitä, mitä minä halusin. Unohdin itseni – menetin itseni”. Pitelin hänen käsistään hellästi kiinni ja olin täysin läsnä. Liljan poskea pitkin kulki yksinäinen kyynel, hiljalleen tipahtaen kohti lattiaa. Tunsin sydämeni puristuvan kasaan.
Lilja käänsi hitaasti kyynelistä täyttyneet silmänsä silmiini ja jatkoi haparalla äänellään: ”Muista aina, että elämässäsi tulee olemaan hetki, jolloin katsot taaksepäin mennyttä elämääsi ja olet joko onnellinen tai olet niin kuin minä – katkera ja surullinen. Sinä olet vielä nuori, sinulla on mahdollisuus luoda elämästäsi juuri sellainen, kuin haluat sen olevan. Mutta tiedätkö itsekään, millaisen elämän haluaisit elää? Jos et tiedä, niin selvitä. Kehitä itseäsi, opiskele, ole läsnä ja tutkiskele itseäsi. Oikeat vastaukset eivät löydy kenestäkään toisesta ihmisestä, vaan ainoastaan sinusta itsesäsi. Älä mieti mitä muut haluavat sinun olevan. Ole se, kuka sinä haluat olla. Elä elämäsi niin, että viimeisen päivän koitettua kyyneleet silmissäsi ovat seuraus onnellisuudesta. Niin, että et jätä kiveäkään kääntämättä, yhtäkään unelmaasi toteuttamatta. Elämä on elämisen arvoista. Saat yhden mahdollisuuden – mutta saat sen joka ikinen päivä.”
Yllä oleva teksti on yksi työurani mieleenpainuvimmista keskusteluista. Keskustelu, joka herätti minut selvittämään kuka oikeasti olen ja mitä haluan elämältäni. Keskustelu, joka muistuttaa minua rakastamaan joka ikistä päivää elämässäni.