Vuosienkin jälkeen palaan yhä mielessäni tähän keskusteluun työpaikaltani, ja nyt haluan jakaa sen teille.

Istuin hänen viereensä pimeässä huoneessa, jossa ainoastaan kuun hohtama valo piirsi ohuen juovan lattialle. Hän makasi sängyssään päällään yöasu, joka peittyi hänen asetellessaan peittonsa ylleen. Hän kääntyi puoleeni ja ojensi kätensä. Tartuin hänen käsiinsä, noihin lämpimiin, vuosien haurastuttamiin käsiin.

Joka ilta, kun työvuorossani saan auttaa hänet nukkumaan, rukoilemme yhdessä. Yleensä lausumme Isä meidän – rukouksen.

”Haluaisitko rukoilla yhdessä?” kysyin.

Hän hymyili kauniisti, ja huomasin hänen silmiensä kostuvan hieman.

”Ehdottomasti”, hän vastasi.

Hän sulki silmänsä pitäen yhä käsistäni kiinni. Huoneeseen laskeutui hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Sitten hän huokaisi hiljaa ja sanoi:

”Rakas Jumala. Tänään olen ollut entistä enemmän kivuissa. Välillä minua pelottaa. Pelottaa epävarmuus siitä, että milloin aikani koittaa. Mutta silloin, kun minua pelottaa, minä pysähdyn hetkeksi. Niinä hetkinä minä puhun sinulle, Jumala, ja tunnen kiitollisuutta. Olen saanut elää, ja saan elää yhä. Olen nähnyt maailman kauniina omalla tavallani. Olen elänyt oman upean elämäni

Hän vaikeni hetkeksi pitäen silmiään vielä kiinni, ja jatkoi sitten:

”Rakas Jumala, minä toivoisin yhtä asiaa. Toivon, ettei tämä tyttö vieressäni koskaan lakkaa elämästä. Toivon, että hän uskaltaa elää ainutlaatuisen elämänsä juuri sellaisena kuin se on: ainutlaatuisena. Toivon, että hän elää elämänsä vapaana.”

Hän pysähtyi hetkeksi, käänsi katseensa minuun ja sanoi lempeästi:

”Vapaudessa eläminen tarkoittaa sitä, ettet anna muiden ihmisten mielipiteiden, ajatusten tai näkemysten määrittää omaa arvoasi. Minä elin siinä häkissä vuosia, kunnes viimein ymmärsin, että elän omaa elämääni. Minun elämääni, en heidän.

Ja nyt viimein, nyt kun olen vanha ja kirjani sivut alkavat käydä vähiin, ymmärrän yhden asian paremmin kuin koskaan. Kun olet minun tilanteessani: vanha, avuton ja yksinäinen, yksi tärkeimmistä asioista, joita sinulla on, ovat muistosi. Ja juuri nyt, sinä nuori tyttö, rakennat niitä muistoja, joita tulet jonain päivänä kantamaan mukanasi. Sinun vallassasi on se, millaisena tulet muistamaan elettyä elämääsi. Tuovatko muistosi sinulle katumusta ja kärsimystä? Vai tuovatko ne iloa ja rauhaa?
Muista, että elämä ei kysy, kuinka täydellisesti elit. Se kysyy, uskalsitko elää omannäköistäsi elämää.

Älä ojenna muille sivellintä, kun kyse on sinun taulustasi.”