Vuonna 2024 olin niin pienikokoinen, että vaatekokoni oli xxs ja vatsalihakseni erottuivat selkeästi. Silti peiliin katsoessani näin vain muhkuraiset jalat, joita selluliitti koristeli. Muistan myös miettineeni rasvaimuun alavatsani vuoksi, ihan kuin joku muka olisi voinut siitä edes rasvaa imeä.

Koko ikäni olen taistellut omakuvani kanssa. Kun kasvaa nuoruutensa ylipainoisena, ja sen myötä kiusattuna, muokkaa se omaa ajatteluaan itsestään. Kun oma veljesi häpeää sinua niin paljon, ettei koulussa voi edes myöntää sinun olevan hänen siskonsa, se rikkoo jotain sisälläsi. Kun vuosittain käyt saman keskustelun lääkärin ja ravitsemusterapeutin kanssa: ”sinun täytyy laihtua”, jää se soimaan päähän kuin vanha vinyylilevy. Koko elämästäsi tulee yhden asian tavoittelu: olla laihempi.

Kokemani asiat ovat tapahtuneet hyvin herkässä iässä. Juuri silloin, kun en vielä tiennyt, kuka olen. Hain paikkaani tässä uudessa ympäristössä, kaikkihan me täällä maapallolla eletään ensimmäistä kertaa. Kun ihminen ei tiedä kuka hän on, hän monesti etsii hyväksyntää muilta. Sen myötä ihminen monestikin hakeutuu ystäväporukkaan ja mukautuu porukan tapoihin, esimerkiksi pukeutumisen ja käyttäytymisen suhteen.

Muistan nuoruudessani olleen uniikki lumihiutale yläkouluun asti. Uniikilla lumihiutaleella en tarkoita kaunista ja itsevarmaa yksilöä, vaan enemmänkin pienessä kyläkoulussa opiskelleena ”hällä väliä miltä näytän” lumihiutaleelta. Kun sitten kouluni vaihtui isomman kylän kouluun ja opiskelijoita entisen 18:sta sijaan 218, toi se mielenkiintoisia muutoksia elämääni. Ei ollutkaan enää ok olla oma itseni, ellei halunnut tulla kiusatuksi sen vuoksi. Tuntui kuin esirippu olisi vedetty edestäni ja seisoin yksin lavalla yleisön edessä, jonka tehtävänä olisi tuomita minut mahdollisimman monipuolisesti.

En kerää tällä sääliä, koska en sitä tarvitse. Kaikki asiat, joita olen käynyt läpi, ovat olleet oppimiskokemus. Kerron tämän sen vuoksi, että tiedätte hieman enemmän mistä tulen. Sitäpaitsi kiusaamiskierteen loputtua yläkoulussa, minusta tuli ihan samanlainen hirviö kuin kiusaajistanikin. Tästä olenkin kirjoittanut joskus pidemmänkin tekstin, jonka voi halutessaan käydä lukemassa.

Hypätään nyt tähän hetkeen. On vuosi 2026. Jos näet minut nyt, huomaat minun kävelevän itsevarmasti. Jos puhut kanssani, huomaat minun arvostavan rajojani, olemalla kuitenkin hyvin ystävällinen. Jos katsot kuviani, huomaat kauniin nuoren naisen. Jos luet kuvatekstejäni, huomaat iloiset sanat kuvaavan elämääni. Tämä kaikki on totta. Olen mieleltäni vahvempi kuin koskaan ennen. Jos kuitenkin pääsisit pääni sisään, huomaisit myös taistelun, joka on kestänyt koko ikäni.

Jokaisen vuoden alussa teen kyseiselle vuodelle ”bucket list” – tyyppisen suunnitelman. ”Vuosi 2026 oli elämäni paras vuosi, koska…”, ja täydennän lausetta asioilla, joita haluan toteutuvan vuoden aikana. Jokainen vuosi minulla on ollut listassani jotain ulkonäkööni liittyvää. ”Olen tiputtanut 5kg”, ”olen treenannut vatsalihakseni näkyviin”. Tänä vuonna kirjoitin ”hyväksyn itseni”.

Se on oikeasti jännä, miten ihminen voi samaan aikaan aidosti olla niin sujut itsensä kanssa, ja silti itkeä peilikuvalleen. Omakuvan hyväksymiseen liittyy niin paljon yksittäisiä tekijöitä, ja jokaisella meistä ne ovat erilaisia. Mutta eikö se olekin raskasta? Kantaa alitajunnassaan sitä taakkaa, ettei olisikaan riittävä itselleen?

Voit rakastaa itseäsi, ja silti ajoittain epäillä itseäsi. Voit tuntea itsesi, ja silti kokea olevasi välillä eksyksissä. Voit olla niin sujut itsesi kanssa, ettei muiden mielipiteet vaikuta sinuun enää, mutta omasi voi romahduttaa itsesi täysin.

Me elämme maailmassa, joka antaa sinulle jokaisesta suunnasta ohjeita, millainen sinun tulisi olla. ”Liian laiha”, ”liian lihava”, ”liian äänekäs”, ”liian hiljainen”, ”liian vahva”, ”liian heikko”, ”liian naisellinen”, ”liian miehekäs”, ”liian herkkä”, ”liian kylmä”…. Jos yrittää sopia jonkun muun asettamaan muottiin, tulee paikkaansa etsimään koko elämänsä ajan. Ei ole mahdollista olla kaikkea kaikille. Riittää, että olet riittävä itsellesi. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty.

Kuinka monta kertaa olet skipannut jonkun kivan tapaamisen, koska et tykännyt miltä näytit? Kuinka monta kertaa olet vältellyt uimarantaa paahtavassa kuumuudessa, koska et ole halunnut näyttäytyä uimapuvussa? Kuinka monta kertaa olet pukenut päällesi jotain nättiä vain vaihtaaksesi sen johonkin tuttuun ja turvalliseen, koska käsivartesi näytti mielestäsi liian isoilta? Kuinka monta kertaa olet rajoittanut itseäsi elämästä tätä upeaa ainutlaatuista elämääsi nauttien siitä täysillä, koska negatiiviset tunteesi ovat ottaneet sinusta vallan?

Minä olen käynyt nuo tunteet läpi lukemattomia kertoja. Tiedän ihmisten ympärilläni käyneen noita tunteita läpi. Sinä et ole yksin ajatustesi kanssa. Ajatuksesi eivät tee sinusta heikkoa, eivätkä ne vähennä arvoasi. Ajatuksesi kertovat sinulle jostain tapahtumasta, jonka olet työntänyt syvälle ullakon laatikoihin, vain piilottaaksesi sen tuottaman kivun. Riittämättömyyden tunne ei synny itsestään, vaan se kumpuaa jostakin. Oletko koskaan yrittänyt selvittää, mistä se sinulla kumpuaa? Kirjoittanut paperille ajatuksiasi ja kysynyt itseltäsi ”miksi?”. Jos et, niin kokeile. Se ei ole kaunista ja helppoa, mutta sitä kautta olen itse löytänyt paljon vastauksia omiin kysymyksiini. Sitä kautta on ollut myös helpompi ymmärtää omia tunteitaan.

Kirjoitan tätä sinulle, mutta kirjoitan tätä myös itselleni:

Kukaan muu ei määritä oletko riittävä vai et, kuin sinä itse. Sinun ei tarvitse olla kenelläkään muulle riittävä, kuin itsellesi.

Ja ehkä juuri siinä on tämän kaiken vaikein kohta. Sillä itsensä hyväksyminen ei tapahdu sinä päivänä, kun vaaka näyttää tiettyä lukua tai peili heijastaa tietynlaista vartaloa. Minä tiedän sen, koska olen elänyt sen. Olin joskus pienempi kuin koskaan, mutta en silti nähnyt itseäni. En nähnyt sitä ihmistä, jonka kaikki muut näkivät. Näin vain sen tytön, joka oli vuosia aiemmin oppinut, ettei ollut tarpeeksi.

Nykyään yritän opetella katsomaan itseäni uusin silmin. En täydellisesti, en joka päivä onnistuen, mutta vähän lempeämmin kuin eilen. Ja ehkä se riittää. Ehkä itsensä hyväksyminen ei ole päämäärä, johon jonain päivänä saavutaan, vaan päätös, jonka joutuu tekemään yhä uudelleen.

Jos tästä tekstistä jäisi mieleesi vain yksi asia, toivon sen olevan tämä: älä odota sitä päivää, jolloin tunnet olevasi tarpeeksi, ennen kuin alat elää. Se päivä ei välttämättä koskaan tule itsestään. Sinun täytyy päättää uskoa siihen jo tänään. Sillä elämä ei odota sitä hetkeä, kun opit pitämään peilikuvastasi. Elämä tapahtuu nyt, ja jos annat negatiivisten tunteiden täyttää sinut, elämäsi kauneus lipuu sinulta ohi.

Ehkä en olekaan koko elämääni yrittänyt laihtua.

Ehkä olen koko elämäni yrittänyt päästä eroon häpeästä, joka on saanut minut uskomaan, etten olisi riittävä.